Joka päivän halloween

   

   Vaikka olen jo muutaman vuoden näitä postauksien aiheita ja sisältöä mielessäni pyöritellyt ja suunnitellut, tuntuu silti kovin vaikealta kirjoittaa niin miten asiat itse puhuisi. Niin räiskyvästi, rehellisesti ja voimakkaasti kuin minun on sanottu puhuvan. Olen kuulemma välillä myös kovin "hyökkäävä"? (En myönnä😁😜). Vaikka, ehkä sitten joskus olisinkin jonkun mielestä "hyökkäävä" niin luultavasti käyn jostain syystä "vain" ylikierroksilla. Silloin myönnän olevani todella ylivirittynyt ja aistit äärimmäisen herkillä. Tästä syystä saatan useinkin "hyökkäillä". Mutta jotta näkisit aidon minäni, tulisi meidän ensin tutustua, jotta pystyn antautumaan keskusteluihin täysillä. Kun olen ensin "tarkkaillut" sinua tarpeeksi. Ehkä tämä blogin kirjoittaminenkin vaatii oman tutustumisaikansa ja tarkkailun ennenkuin se kumpuaa täysin aidosti minusta. Toki aitoa se on nytkin, mutta hyvin varovaista vielä. Aion rakentaa tätä blogia rauhassa ja kokoajan rehellisempään suuntaan. Siitä mitä ja miten minä ajattelen asioita. Miten minä koen elämää ja ihmisiä. 
  
    Olen HYVIN kiinnostunut ihmisistä. Miten ja miksi ihmiset käyttäytyvät milloin milläkin tavalla. En ole utelias tietämään muuten vain ihmisistä vaan haluan opiskella ja oppia heitä, jotta voin olla aina vain parempi heille. Erilaiset ihmiset ja elämät ovat maailman PARHAIMPIA seikkailuja ja tarinoita kuunnella. Vaikka ne kertoisikin ihan vain arjen jokapäiväisistä askareista. Koska olen niin voimakkaasti myötäelävä tyyppi, pystyn saimaistumaan ja "elämään" toisten kuulumiset ja tunteet. Monikaan tai oikeastaan suurinosa meistä ei koe mitään tarvetta kuunnella muiden murheita. Omien lisäksi. Toisia se ehkä kuormittaa liikaa ja toisia ei vain kiinnosta. Minua se ei suinkaan kuormita vaan ruokkii olemaan aina vain aidompi versio itsestäni. Joku voi sanoa ärsyttävän uteliaaksi. Kuitenkin itse tiedän tarkoitukseni.

   

   Monien kasvojen ja tarnioiden läpi aistii, ettei asiat ole niin hyvin kuin kerrotaan. Minä näen ja haluaisin tietää. En siksi, että olisin utelias vaan tunnen tuskasi ja olisin valmis olkapää välittömästi. Jokin aika sitten havahduin myös siihen kuinka paljon ihmiset valittavat siitä, että joku oli valittanut. "ei yhtään olis jaksanut kuunnella". Näistä tilanteista moni hoitaa itsensä kuiville mahdollisimman äkkiä. Ei tarvitse kuunnella enempää. Mitäpä jos joskus oikeasti kuuntelisit? Tai vaihtoehtoisesti ei viitsitä kertoa ettei vain ole vaivaksi. Mitä jos kertoisitkin rehellisesti? 
   Mietin tätä ihmisten käyttäytymistä kauan ja yritin käsittää miten ihmiset oikein jaksavat "esittää" tai olla olematta rehellisiä elämästään. Ehkä he eivät kestä sitä ihmisten kaikkoamista ympäriltä mikä tapahtuu kun ollaan rehellisiä asioista. Kokemusta löytyy. Tästäkään syystä en jaksa olla mitään muuta kuin oma äryttävän rehellinen minä. Toki ymmärrän ettei "hyvänpäivän tutuille" aleta sen kummemmin avautumaan oman elämän ongelmista. 

   Aion jossakin tulevassa postauksessa kertoa enemmän itsestäni. Menneestä ja nykyisestä elämästäni. Siitä erittäin rankasta menneisyydestä joka kuitenkin kasvatti minusta vahvan ja myöhemmin itsevarman ja itseäänkin rakastavan naisen. Menetyksistä, hyväksikäytöistä... 

Mutta, mikä "Joka päivän Halloween?" 

   Ahdistaa. Herääminen uuteen päivään tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Mielessä pyörii surut ja murheet. Työt, tekemättömät kotityöt, kauppaankin pitäisi jaksaa. Ei haluaisi tavata ketään. 

   ”Helvetti jos joku tulee nyt kyselemään jotain”. Kuitenkin salaa ajatellaan, että voikun joku voisi auttaa. Tai vain kuunnella. Olla myötätuntoinen.

  

   Tähän ongelmaan meillä kaikilla on hetkellinen ratkaisu. Se naamio, jonka puemme yllemme astuessamme ulos kaikkien arvioitavaksi. Luomme ja rakennamme itsellemme hahmoa. Suojakuorta, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. Sen avulla on helpompi elää ja tulla hyväksytyksi. 

   Pelkäämme olla rehellisiä miettimällä toisten reagtioita. En väitä, että näin tapahtuisi aina, mutta uskon kaikkien tietävän mistä ”suojakuoresta” puhun.

  

   Itse vedän tämän kuoren ylleni silloin, kun olen esimerkiksi lähdössä kuvaamaan ja oma mielentilani ei ole lähelläkään sitä mitä sen toivoisi olevan. Eihän ole fiksua näyttää ahdistunutta ja ärtyisää naamaa asiakkaille samalla kun ohjeistat heitä poseeraamaan kameralle. Tällöin kuitenkin tämä valeasu on mielestäni sallittu. Vaikka valokuvaus käy minulle terapiasta ja on monesti ainoa asia, joka saa minut voimaan hyvin ei sekään aina auta. Hyvin herkästi ahdistuva ja masentuva luonteeni vaatii huomiota välillä monta päivää päästäkseni taas normaaliin iloiseen arkeeni kiinni. Toki kaikilla on erilaisia hyväksyttyjä sosiaalisia rooleja. Mummon seurassa käyttäydytään aina eri tavalla kuin parhaan ystävän seurassa jne.

   

   Joidenkin elämäntapana on kuitenkin kehittää ja kasvattaa tätä hahmoa, jonka kautta on helpompi ja siistimpi elää muille. Valheellista sosiaalisten tilanteiden persoonaa. Kuitenkin tämä ”helppo” ja ”siisti” elämäntapa rikkoo ihmistä pikkuhiljaa. Roolihahmo ottaa vallan ja kadottaa aidon minän.

    Epäaitous paistaa läpi meille herkille. Tällaisten ihmisten seura saa minut väsymään. Ehkä siksi, että hekin ovat väsyneitä kertomaan taas jälleen kerran valkoisia valheita. Myötätunnen sen ihmistä sisältäpäin syövän ja energiaa vievän roolin vetämisen rankkuuden. En halua heitäkään tuomita. Kaikki elävät niinkuin haluavat. Minä vain haluaisin auttaa... 

   Mitä kuuluu? -kysymyksen perinpohjainen tarkoitus pyörii mielessäni usein. kysymykseen vastataan yleensä rasittavan värittömästi ”eipä tässä” yms. Jonka jälkeen käännämme keskustelun suunnan välittömästi vastakysymyksellä ”entä sulle?”. Sitten puhutaankin jo säästä. Tylsää. Onko se vain hyvä tapa kysyä? Vai ovatko ihmiset oikeasti kiinnostuneita? Emmekö vain viitsi vaivata ja olla rehellisiä?      

                                                             

   

   
    Me erityisherkät vihaamme värittömiä keskusteluja. Meitä kiinnostaisi oikeasti mitä sinulle kuuluu. Koska meidän hermojärjestelmä on virittyneempi ja aistimme sitä kautta herkemmin KAIKEN. Pystymme huomaamaan toisen ihmisen mielentilan ja ennenkaikkea aitouden jo kaukaa ilman sanoja. Meille ei voi valehdella. vaikka usein sallimmekin ja "uskomme" meille kerrotut valheet. Kuten tuohon ”mitä kuuluu” kysymykseen.

    Meidän kyky samaistua ihmisten mielentiloihin on valtava. Osaamme surra, iloita, hävetä, nauttia…. ihan kaikkea, yhtä suuresti, vaikkei asia koskettaisi meitä henkilökohtaisesti. Myötäelämme jatkuvasti. Välillä jopa unohtaen oman olomme.             Epärehelliset tyypit ovat minulle kaikkein salaperäisimpiä ja sitä myöten kiinnostavimpia persoonia kohdata. Miksi he haluavat tehdä elämästään rankkaa olemalla epäaitoja? Se on kuitenki oma päätös. Senkin minä kuitenkin hyväksyn. 

   Entä jos tämän ”sallitun” epärehellisyyden takana piileekin vakava sairaus? Elämää ja arkea hallitsevat suurimmaksi osaksi tuskaiset kivut? Onko meillä silloinkaan "lupa" vastata rehellisesti? 

   Mitä se tekee itsetunnollemme?...