Valokuvausprojekti. Mielen muukalainen

Täällä jälleen

  Loppuvuosi ei mennyt niin kuin Strömsössä, eikä vuosi 2019 alkanut sen paremmin. Olen edelleenkin epävarma onko minulla sittenkään kirjoittamisen jaloa taitoa. Pitäisi osata kietoa teksti sen punaisen langan ympärille, eikä kokonaisen solmussa olevan lankakerän sisään. Päätin kuitenkin yrittää, vaikka minulla on keskittymishäiriö ja olen aina tarvinnut pidemmän ajan uuden asian oppimiselle. Saamani positiivinen palaute pitää minut vauhdissa; se tuntuu upealta!

Jokaisessa asiassa on kaksi puolta, niin tässäkin. Positiivisten palautteiden saaminen on upeaa, mutta toisaalta se luo valtavasti paineita. Yritän hyödyntää niitä ”boostina”, mutta useimmiten saan paniikin, joka lamauttaa. Tuntuu, ettei mistään tule mitään. Päätin etten lannistu, koska uskon kokemusten jakamiseen ja olen huomannut olevani riippuvainen palautteelle. Minä siis päätin, että tarinointi jatkukoon, koska ainoa suunta tästä on ylöspäin…  

   

Kivun voima

   

Terveenä, hyvinvoivana ja onnellisena arkipäivän askareita, työelämää, harrastuksia ja jopa olemassa olemista pidetään itsestäänselvyyksinä. Mitä käy kun hyvinvointi kokee kolahduksia tai pettää kokonaan ja ulkopuolinen voima nimeltä ”kipu” alkaa hallita koko elämää?

   

Tunnen paljon ihmisiä, jotka sairastavat jotain kipua aiheuttavaa sairautta. Olen itsekin yksi heistä. Ei ole harvinaista sairastaa kipua aiheuttavaa sairautta, mutta kun kipu on kroonista, tilanne muuttuu. Krooninen kipu tärvelee ihmisen elämää ja heikentää elämän laatua. Luin tutkimuksesta, joka kertoi, että joka viidennellä ihmisistä on jonkinlainen krooninen vaiva, jossa kipu on osa elämää. Kyseessä on siis yleinen ilmiö.

Oletko koskaan miettinyt millaista elämä olisi jos kipu olisi läsnä jatkuvasti tai miettinyt miten toimisit tälläisen ihmisen seurassa? Omakohtaisen kokemukseni mukaan suhtautuminen tähän on usein aika kylmää, lähes välinpitämätöntä. Miksi siis näin?

Noidankehästä ulospääsyä etsimässä

Kipua on monenlaista ja jokainen meistä kokee ne eri tavalla. Joukon ääripäästä löytyy erityisherkät, joihin myös kuulun. Me emme tunne itse kipua voimakkaammin, mutta reagoimme siihen hyvin herkästi, emmekä pysty peittelemään tuskan tunnetta. Erityisherkkyydestä johtuen emme myöskään ymmärrä miksi pitäisi. Tästä syystä meidät leimataan helposti psyykkisesti sairaiksi, koska valitamme kivuista ilman näkyvää vammaa. Ilman ”näkyviä todisteita” asiassa kuin asiassa uskottavuus horjuu, tämä ei siis ole poikkeus. Kipujen lisäksi erityisherkkien osana on taistella muita ihmisiä vastaan. Näiden epäuskoisten vähätteleviä asenteita ja epäuskoisia eleitä on raskas kestää. Muiden epäusko lisää stressiä ja pahimmillaan murtaa itsetunnon. Tämä on jatkuva noidankehä, joka taas lisää ja pahentaa kipuja.

Olisiko oman hyvinvoinnin kannalta helpompi valehdella voivansa ”ihan hyvin”?  Omien kokemusten perusteella voin kertoa, että se on turhauttavaa ja masentavaa. Tämä on kuitenkin usein helpompi ratkaisu kuin epäluuloisten kanssaeläjien kohtaaminen. Hyvänä esimerkkinä toimii oma sidekudossairauteni, joka ei ole tappava, se ei näy ulospäin, eikä moni myöskään usko sen olevan kivulias.

   

Moni vakavammin sairastunut erakoituu kotiinsa juuri tämän rasittavan ilmiön takia. On huomattavasti helpompaa jättäytyä pois kuin selitellä päivästä toiseen. Luin äskettäin samaisesta aiheesta artikkelin, joka kertoi, että vuosittain noin 300 epätoivoista kroonikkoa päätyy itsetuhoon jatkuvan piinan takia. On todella surullista lukea, että vielä tänäkin päivänä kipu voi olla pahimmillaan niin hallitseva, että elämä ajautuu umpikujaan, josta itsemurha tuntuu olevan ainoa ulospääsytie.

Laastarointia ja vertaistukea

On yleistä, että Ihmiset vertaavat omia muiden kipukokemuksiin. Niin ei koskaan pitäisi tehdä. Juuri tämän vertailun perusteella monet valitsevat roolinsa; ollako myötätuntoinen ja positiivista energiaa huokuva kivunlievittäjä vaiko vähättelevä ja ajattelematon idiootti, joka itsekeskeisellä asenteella ruokkii toisen ja mahdollisesti myös omia kipujaan.

Olemme unohtaneet, että laitamme lapselle laastarin, vaikkei näkyvää ”pipiä” löydy ja puhallamme raastavimmankin kivun pois ”parantavalla hönkäyksellä”. Tuo kaikki on myötätuntoa, mikä helpottaa välittömästi lapsen kipuun. Ehkä meidän aikuistenkin pitäisi laittaa laastari ja puhaltaa siihen, vaikkemme osaisi muutoin samaistua tilanteeseen. Uskon, että myötätunto on lääkkeistä toimivin ja ehdoton nro. 1.

   

En olisi uskonut koskaan sanovani, että internet on ollut suuri pelastus monelle. Tänäpäivänä sosiaalisen median kautta saatu vertaistuki on elintärkeää monille, varsinkin fyysisten ja mielenterveydellisten ongelmien kohdalla. Esimerkiksi Facebookissa on lukemattomasti erilaisia ryhmiä, joissa jokainen jäsen ymmärtää ja tietää mistä puhutaan. Siellä jaetaan kokemuksia, joihin voi samaistua ja jakaa muille myös omia konsteja selviytyä.

Projekti ”Mielen Muukalainen”

Valokuvausprojektini kertoo meistä voimakkaasti tuntevista, sairaan ihanista ja äärimmäisen herkistä, mutta silti kovin tavallisista ihmisistä. Se on tarina meistä, jotka kärsivät läpi elämän taistellen omia, suurempia tunteita vastaan. Se on tarina myöskin siitä, kuinka väärin ei-herkät ihmiset meidät monesti ymmärtävät. Me elämme ja ryvemme samoissa soissa kuin kuka tahansa, mutta erona on, että erityisherkkyyden takia koemme kaiken äärimmäisen voimakkaasti.

Tämän projektin tarkoitus ei ole nostattaa meitä ylemmäksi muista tai ryhmittää meitä omaan lokeroon. Ei, vaan juuri päinvastoin. Erityisherkkyys on vain ehkä yksi vähiten ymmärretyistä

temperamentti-piirteistä, jonka takia meidät leimataan liikaa ajatteleviksi, kaikesta-itseensä-ottaviksi itkupilleiksi. Erityisherkkyydestä ei ole mahdollisuutta oppia pois eli vaihtoehdoksi jää tiedon levittäminen ja ymmärryksen lisääminen tällä keinoin.

Projektiin ilmoittautui valtava määrä ihmisiä, jotka haluavat kertoa omia kokemuksia erityisherkkien arjesta. Ensimäinen mallini löytyi läheltä, omalta kylältä. Hänen tarinaansa

liittyy vahvasti vakava sairaus ja kipu, joka on äärimmäisen hallitseva kokemus. Se on vienyt huomion elämästä kokonaisuutena, siitä on tarve puhua ja selvittää tuntemuksia sen ympärillä.

Stiina ja muurahaisten marssi

Kuukausien tuskan, leikkauksen ja jatkuvien sairaslomien jälkeen Stiinalle todettiin CRPS2 (Complex Regional Pain Syndrome) eli monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä. 

CRPS2 on aluksi hyvin huomaamaton, mutta voi olla hoitamattomana pahimmassa tapauksessa invalidisoiva sairaus. Sairaus saa alkunsa jonkinlaisesta traumasta.

Stiinan kivut etenivät vasemmasta ranteesta koko käteen, rintakehään, kylkeen, poskeen, korvaan ja lopuksi kokonaisuudessaan vasempaan jalkaan. Polttava, jäinen ja raa’asti repivä kipu rikkoo ihmisen. Kaikki tapahtui  pikkuhiljaa, salakavalasti. Stiina kuvaili kipua kuin tuhansien muurahaisten marssiksi ihon alla. Hänestä tuntuu kuin sormia ja varpaita sahattaisiin yksitellen irti ja jalan luita murrettaisiin yksitellen poikki. Kipu on kuin haavoja revittäisiin auki ja niihin heitettäisiin suolaa.

Kävely on joskus mahdotonta, koska se tuntuu kuin kävelisi lasinsirujen päällä. Vaatteet sattuvat, suihkussa käyminen sattuu. Jopa ilmavirtaus sattuu. CRPS2:ssa kipu väsyttää, joten lepoa ja unta tarvitsee jatkuvasti, päivisinkin. Yöt ovat pitkiä ja yksinäisiä, sillä kipu estää hyvän unen, joka helpottaisi kivusta väsyneen ihmisen oloa.

Monikaan Stiinan läheisistä ei osaa suhtautua tähän sairauteen. Hän valitsisi mielummin näkyvän vamman, jotta läheisillä olisi mahdollisuus ymmärtää kipua helpommin. Läheisten ymmärrys puuttuu, kun sovitut tapaamiset peruuntuvat viime hetkellä tai kun Stiina tarvitsee äkillisesti lepohetken kesken ystävysten kahvihetken.

Kertomuksen tässä vaiheessa kasvoilleni valahti epäusko ja halusin huutaa: ”Miksi ei ymmärretä?” Tällaiset tilanteet johtavat usein siihen, että joudutaan selittämään ja yritetään todistella, ettei kyse ole laiskuudesta tai psyykkisestä oireesta. Kyllä vain, juuri näitä tapauksia me erityisherkät

joudumme jatkuvasti todistelemaan!

Ei-herkkään ihmiseen verrattuna erityisherkän fyysinen ja henkinen kärsimyksen ero on valtava. Kuten aiemmin mainitsin, itse kipu ei välttämättä ole kovempaa, mutta siihen reagoiminen ja sen

tiedostaminen ovat mielestäni monin kertaisia. Moni kutsuu tätä ylireagoimiseksi, vaikkei se sitä ole, sillä tuntemukset ovat aitoja. Lisäksi erona on, että me uskallamme näyttää sen.

Pitää jaksaa, vai pitääkö?

Lähipiiri on varmasti hyvin perillä tuskistamme, mutta VAIN jos heitä aidosti kiinnostaa. Meillä on erityinen kyky nähdä ja tuntea kiinnostaako läheistä oikeasti. Jos ei, vaihtoehtona on etsiä pakopaikka, jossa häiriötekiöitä ei ole. Onneksemme ympäröivä maailma tarjoaa meille pakopaikkoja minne piiloutua näiltä tunnekuohuilta. Me erityisherkät kun resonoimme KAIKEN mitä näemme, kuulemme tai tunnemme. Juuri siksi on lähes elintärkeää löytää paikka missä ei ole ”vaatimuksia”. Paikka, missä kukaan ei kysy, eikä kukaan tuomitse. Minulle ja monille lisäkseni tämä paikka on iki-ihana suomalainen metsä. On tunnettu tosiseikka, että metsällä on rauhoittava vaikutus. Se on paikka, jossa ajatukset selkiytyvät ja suupielet kääntyvät jyrkkään nousuun huomaamatta.

Erityisherkän on pakko silloin tällöin pysähtyä miettimään, koska resonoimisen takia omat tunteet ja fiilikset ovat kateissa. Ei ole muita keinoja kuin etsiä ne. Hyvänä esimerkkinä tästä on tapaus, jossa ystävä on surullinen, tällöin myös meistä tulee surullisia. Saatamme siis havahtua elävämme vahvasti tunteessa, joka ei ole omamme, vaan tarttunut jostakin toisesta.

”Pitää vaan jaksaa”, on lause, jonka kuulemme usein. Reippauteen kannustaminen ei TODELLAKAAN toimi joka tilanteessa! Todellisuudessa sillä on monesti täysin päinvastainen vaikutus. Eihän kenenkään aina tarvitse olla reipas, ei ole pakko jaksaa, jos ei jaksa. Lause on rasittava, suorittajien usein käyttämä lause, jossa ei ole mitään järkeä. Jos edes välillä olisimme jaksamatta, vaan pysähtyisimme ja kuuntelisimme itseämme, tulisi myös reippaudesta helpompaa. Epäilemättä stressi vähenisi ja arjen paineet olisi helpompi sietää.

Tasapainon ja tyytyväisyyden löytäminen omaan elämään vaikuttaa suuresti miten me käsittelemme muita ihmisiä. Erityisherkkä ajattelee KAIKEN todella syvällisesti ja päätyy tästä syystä usein pohtimaan miksi ihmeessä ihmisten on niin perhanan vaikea asettua toisen ihmisen saappaisiin.

Kipu vahvuuden mittarina

Monella, joka kehtaa avoimesti kolotuksistaan valittaa on todellisuudessa pelkkä tarve puhua, koska yksinkertainen avautuminen helpottaa kivun sietoa. Kipu koettelee henkistä jaksamista, joten kivun myöntäminen on oikeastaan elintärkeä lahja meille. Se varoittaa monesti jostain vakavammasta. Kipu suojelee ja ilman sitä saattaisimme satuttaa itseämme huomaamatta. Kivuttomuuskin tuntuu merkitykselliseltä, kun sille löytyy vertaileva kipukokemus.

Ihmiset joilla kipukynnys on niin korkealla, ettei juuri mikään saa heitä pysähtymään, saavat kunnioitusta ja ylistystä. He kestävät elämää ja sen tuomia fyysisiä ja henkisiä vastoinkäymisiä. Hieno juttu, jos joku on niin vahva, ettei valita turhasta ennen kuin pää on kainalossa. Onko tämä todellista vahvuutta? Onko vahvuuden mittarina todellakin se, kuinka kestää vastoinkäymiset tai miten kokee kivun?

Itse uskon, että herkkyys ja vahvuus kulkevat ”käsi kädessä” eli kun myöntää olevansa toisinaan heikko, todellisuudessa onkin vahva. Enkä tarkoita tässä erityisherkkyyttä, vaan herkkyyttä yleisesti. On onni, että voimme ja saamme olla näistä mittareista montaa eri mieltä…

Maalissa!

Onnittelut sinulle, joka pääsit tänne maaliin saakka. Sinä selviydyit voittajana lukemisesta ja minä kirjoittamisesta - hurraa, hyvä me! Projekti ”Mielen Muukalainen” jatkuu, joten myös tarinointi jatkuu. Jos haluat antaa aitoa palautetta, otan sen kiitollisena vastaan. Lupaan ammentaa palautteesta voimaa ja hyödyntää sitä seuraavaa tarinaa varten.

                                                                  

Iso Kiitos -Anna